Ihanaa ku on tutustunu uusiin ihmisiin ja alkanu oppia tuntemaan niitä ja viettäny aikaa kans ja hauskaa ollut. Ihanaa on myös ollu tä oma aika jonka olen saanut viettää itseni kanssa ja tehny mitä lystää! Hiljalleen oon ottanu senkin ajan tarkemmin huomioon ja tehny jotain hyödyllistäki kun vaan maannu kotona koulun jälkeen, koska sitä oon tehny liikaa.
Muutin tossa välissä eli JEEE SAIN KÄMPÄN! siit on nyt yli viikko, tosi ihanaa et sain nyt oman kämpän ja perjaattees tästä sitten alkaa hiljalleen tä kunnon opiskelu elämä ja yksin asuminen ja itsensä ettiminen ja niin pois päin.
Oon myöskin huomannu sen et miten kaipaan sitä omaa aikaa, et vaan olen tai teen mitä ite haluan yksikseni, oon tainu tarvita sitä jo kauan mutten oo vaa tajunnu et yksin on joskus hyvä olla, oikestaan todella ihanaa.
Mutta vaan joskus ei aina, sillon ku kaipaan omaa rauhaa tuntuu et kaikki pukkaa pääl, kaikki haluaa jotain kaikki tulee puhuu kaikki tarvii muo, sitku joskus haluaisin seuraa nii yhtäkkii ei oo ketää? miks?
Sitten ku minä tarviin jonkun joka kuuntelis ei oo ketää, tuntuu et mä oon ainoo joka on aina paikal, kuuntelemas, auttamas, tukemas ja tarjoamas jonku näköst suojaa. Välillä tuntuu et oon oikeesti hukassa, mulla ei oo ketään joka kuuntelis tai sitten on mut ei ketään kenelle osaisin puhua, ärsyttää suunnattomasti pitää kaikki sisällä. Mitään päiväkirjaa en ala raapustelee koska siit ei oo mulle hyötyä, haluan puhua, haluan et joku kuuntelis muo, joku joka osais..joku joka sais mut puhumaan.
Oon varmaan oikeesti tosi yksinäinen ihminen, vaikka mulla on kavereita, mulla on ystäviä ja ihania sellaisia mutta kukaan ei ole, oikeesti ei kukaan ole sellanen kenelle voin tost nois vaan mennä puhumaan mitä mun päässä ajattelen joka päivä. Johtuu ihan musta etten uskalla enään avautua, en uskalla enää puhua, kuuntelen mielummin mut silti kaipaan sitä jotakuta joka kuuntelis. Kaikki johtuu siitä että oon menettäny luottamuksen niin monta kertaa etten enää uskalla, sulekudun mielummi ku avaudun, en enää uskalla. Se on menny näin vaikeeks ja en tykkää siitä yhtään. En halua mitään ammatti apua tai mitään muutakaan, haluun vaan ystävän kenen kanssa puhua, joka kuuntelis, joka olis siinä vierellä, mut eipä ole enkä tiedä kauan menee et saan sellasen tai oikeastaan uskallan luottaa taas ihmisiin kunnolla tietyissä asioissa.
Välillä on vaan niin törkeen tuskane olo etten tiedä mitä tehdä tai mihin mennä tai mitään, monesti yritän sen olon hukuttaa johonkin, tekemällä jotain, keksimällä jotain muuta ajateltavaa mut aina se kostautuu.
En tiedä lukeeko kukaan tätä blogia edes, saako kukaa ees koskaan tietää miltä musta oikeesti tuntuu ku en sitä uskalla enkä pysty ääneen sanomaan..
UnsraW ~Alive~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti